Posted by on 15.5.2018

Autetaanko erityislasta meidän perheessä kevyemmin perustein kuin sisaruksiansa?
Olen varmasti tämänpäiväisestäkin aiheesta jo useampaan otteeseen kirjoitellut mutta koska se on jälleen arjessamme pinnalla, turisen siitä vielä kerran. Joudumme päivittäin H:n kanssa tsemppaamaan, että vaadimme jokaiselta lapseltamme yhtä paljon samoja asioita. Piippis pääsee siitäkin huolimatta usein helpommin pinteestä kuin sisaruksensa. On niin helppo tuudittautua ajatukseen että “oppii hitaammin koska kehitysvamma – on siis ihan ok auttaa vähän enemmän”.Onneksi kaikki erityislasten vanhemmat eivät toteuta tätä samaa lepsuilulinjaa. Miksi olemme havahtuneet tähän kunnolla vasta nyt? Koska eskarissa avustajat kertoivat, että neitokaiselta onnistuu jo ihan hienosti omien vaatteiden riisuminen ja joskus jopa pukeminenkin. Koska he kertoivat myös sen, että neiti syö ihan reippaasti itse. Ja että se syö jopa porkkanaraastetta?! Tai makkaraa?!Meitä on siis höynäytetty täällä kotona pahanpäiväisesti. Lapset ovat ovelia. Vetelevät vanhempiansa juuri oikeista naruista, mokomat. Toki on selvää, että jos aina jäisimme odottelemaan Piippiksen pukemista tai riisumista, olisi arkemme huomattavasti hidastempoisempaa. Aina se ei vaan lapsiperhearjessa passaa aikatauluihin.  Kinkkinen tilanne siis – pieni noidankehä jopa. Nämä ajatukset ovat vahvistuneet mulla nyt työharjoittelussakin. Hoidan ihmisiä, joita on tavallaan jo vähän turhaakin opettaa pukemaan tai syömään (jos ei siis lasketa kuntoutuksellisia seikkoja) sillä heillä osaaminen sekä muisti etenee valitettavasti koko ajan laskusuhdanteisesti. Koska puen ja syötän työpaikalla niin joskus tuntuu ihan hullultakin jatkaa samaa homma vielä kotona, kun on kyse kuitenkin oikein passelisti kehittyvistä ihmislapsista. Vaikka kehitysvamma onkin olemassa, oppimista tapahtuu jatkuvasti ja Piippiksessä on valtavasti potentiaalia. Nyt siis tuumasta toimeen!Ihan rehellisesti mua vähän ahdistaa ajatus tulevasta syksystä kun keskimmäinen lähtee eskariin. W on vielä vähän hidastempoinen siirtymätilanteissa (paitsi jos kaverit tulevat hakemaan ulos tai lähdetään futistreeneihin) ja liian usein meillä kiristellään hermoja kun jonnekin täytyisi lähteä. Vaikka kuinka pysymme tyynenä, tilanne äityy herkästi kaaokseksi. Haluan uskoa ja luottaa kuitenkin siihen, että lapset pian oppivat rutiinit ja homma alkaa toimimaan kivasti omalla painollaan. En enää oikein osaa kaivata kotiäitivuosiani, sillä olen huomannut että pyrähdykset…
Source: 47 palasta

Posted in: 47 palasta